Alla on ensimmäinen aikuisiällä kirjoittamani novellini. Sen inspiroima soundtrack (koska olen tooodella itseriittoinen) löytyy tuolta: www.mikseri.net/jiidante
Danten perilliset
I
Avaan hiljalleen silmäni. Iho niiden ympärillä tuntuu
kiristävältä. Raajani tuntuvat luonnottoman pitkiltä ja kehoni liikuttaminen
ylitsepääsemättömän raskaalta. Selkäni rusahtelee etsiessään muotoaan pehmeällä
patjalla. On kuin olisin pudonnut sänkyyni. Päässäni vilisee hataria muistikuvia
näkemästäni painajaisesta. Mitä enemmän alan tiedostaa heräämistäni, sitä
enemmän ne alkavat hämärtyä. Olen tyytyväinen. Ennen näin useinkin rajuja
painajaisia. Vaikka edelleen tunnen ahdistuksen silloin tällöin nostavan
päätään nukkumaan käydessäni, olen onneksi jo vuosia ollut epämiellyttävistä unista
pääasiassa vapaa. Tutkailen silmilläni tummuutta huokuvaa ympäristöä. Varjot leikittelevät
yössä tavoin, jotka eivät ole päivisin mahdollisia. Ne luovat uusia muotoja,
uusia kokonaisuuksia. Hahmoja, joita ei ole olemassa valossa, mutta jotka ovat
pimeässä kuin kotonaan. Kuin ne olisivat aina olleet siellä. Kuulen korvissani sydämeni
lyöntien lisäksi hengittämisestä syntyvän hitaan ja tasaisen rytmin. Ne yhdessä
varjoissa elävien hahmojen kanssa saavat oloni samaan aikaan sekä vähemmän että
enemmän yksinäiseksi.
Kurkkuani pistelee, joten päätän nousta ylös hakemaan vettä.
Kohoan huojuen jaloilleni. Nuorena sairastamistani niveltulehduksista kuluneet
polveni päästävät vuorollaan vienon naksahduksen, jotka katoavat saman tien
äänettömyyteen. Pian niiden kankeus hellittää ja lähden kävelemään kohti makuuhuoneen
ovea. Pakkasesta kimaltelevat ikkunat päästävät läpi katulamppujen valoa, joka
luo lisää vääristyneitä varjoja ja hahmoja seinille. Ne liikkuvat samaan
tahtiin kanssani. Olen varma, että jos kuuntelisin tarkemmin, kuulisin niiden
puhuvan. Mitä tarinoita elämästä ja kuolemasta, yöstä ja sen kätkemistä
salaisuuksista niillä olisikaan kerrottavanaan?
En jaksa kävellä eteiskäytävän poikki keittiöön asti, joten
suunnistan vessaa kohti. Kylmät lattialaudat natisevat askelieni alla. Niiden
vanha ja pehmeä maali hyväilee jalkapohjiani. Vessan ovella alan hamuta kädelläni
valokatkaisijaa. Kynteni osuvat kylmään kiviseinään muutaman kerran ennen kuin
osun kohdalle. Painan sormeni katkaisijan ympärille ja käännän rannettani
oikealle. Siirrän käteni ovenkahvalle. Käännän sen alas ja vedän saranoistaan
natisevaa ovea itseeni päin. Livahdan kuin varas oven ja sen karmin välistä
sisälle vessaan. Siellä on lämpimämpää kuin eteiskäytävässä, vaikka kylmät
lattialaatat saavatkin minut hakemaan mukavaa asentoa jaloilleni. Valo
välähtelee edelleen astuessani lavuaarin eteen. Näen sen yllä olevassa peilikaapissa
kuvajaiseni. Aluksi sekunnin murto-osan kerrallaan, jokaisen välähdyksen
paljastaessa erilaiset kasvot. Hymyilevät. Iloiset. Himokkaat. Katuvat. Itkevät.
Vihaiset. Tyydyttyneet.
Lopulta valot syttyvät palamaan. Tarkkailen peilistä
takaisin katsovia kasvoja tavallista tarkemmin. Kuin en olisi aikaisemmin
nähnyt itseäni. Tai kuin näkisin itseni viimeisen kerran. Talvesta kuivuneet hiukseni
roikkuvat sekaisin kasvojeni edessä. Valo korostaa silmiäni ympäröiviä tummia renkaita.
Kuluneet vuodet ovat kaikessa hiljaisuudessa istuttaneet kasvoilleni juonteita.
Ajatukset elämästä pelkkänä transithallina ovat vetäneet poskiani hiljalleen
sisään päin. Niiden päällä kasvava sänki tuntuu tavallista karheammalta kämmeniäni
vasten. Koitan saada valoa arkailevia silmiäni toimimaan paremmin hieromalla
käsiäni edestakaisin kasvojeni poikki. Tunnen ihon aaltoilevan sormieni alla. Muovaan
silmänympäryksiä parhaani mukaan, mutta luovutan pian. En näe yhtään selvemmin.
Painan käteni kromiselle kahvalle ja vedän sen ylös. Hana alkaa yskähdellen
valuttaa pistävän hajuista tummaa liejua, kunnes se vihdoin muuttuu kirkkaaksi.
Annan veden valua rauhassa, ennen kuin vien rohtuneet huuleni sen alle. Avatessa
suutani tunnen leuassani pienen vihlaisun. Juon ahnaasti ja nautin tuntiessani
veden valuvan viileänä ja raikastavana ensin kieltäni, sitten kurkkuani pitkin.
Juotuani tarpeeksi kuuntelen hetken veden rauhoittavaa
solinaa. Alan sulkea hanaa, joka koittaa panna vastaan, kinnaten ja nykien,
kuin taistellen elämästään. Päätän kamppailumme vaivatta ja oikaisen pääni
takaisin peilikaapin eteen. Kasvoni näyttävät terveemmiltä. Poskeni eivät ole
enää niin lommoilla ja tummat varjot silmieni ympäriltä ovat kadonneet. Juovat
ovat tasoittuneemmat. Kuin viimeiset vuodet olisi pyyhkäisty pois. On kuin ongelmia,
painajaisia ja ihmissuhdehuolia ei koskaan olisi ollutkaan. Voisin melkein jopa
hymyillä lempeyttä huokuvalle peilikuvalleni. Jätän sen kuitenkin tekemättä ja
käännyn kohti ovea. Kynnykselle päästyäni käännän valokatkaisijaa ja suljen
selkäni takana olevan oven. Saapuessani
makuuhuoneeseen siellä yhä viipyvä lämmin ilma ottaa minut syleilyynsä. Olen
yllättäen täysin levollinen, kun käyn makaamaan takaisin sänkyyn. Ennen
nukahtamista ajatukseni vaeltelevat ja mietin viemäriin tippuneita vesipisaroita.
Kuinka syvälle vesi matkustaa noissa
ruosteisissa putkissa? Mihin pimeyteen se alistuukaan? Kuinka törkyiseksi nuo
äskeiset kirkkaat, läpinäkyvät pisarat lopulta sekoittuvat kaiken muun tämän
maailman saastan kanssa? Uppoan edelleen sängyn pehmeyteen ja päästän otteeni
tajunnasta hiljalleen lipeämään. Pidän tunteesta, niin kauan kuin tiedostan
omaavani sen.
II
Makaan täristen sikiöasennossa lämpöä hehkuvalla tahmealla,
kivisellä pinnalla. Oloni on sekava, sairaanloinen ja heikko, enkä saa hahmotettua
missä olen. Tuntuu kuin kehoni olisi palanut karrelleen, voin melkein kuulla
sen sihisevän. Olen kuitenkin hengissä, enkä huomaa ihossani minkäänlaisia
näkyviä muutoksia tai haavoja. Nenääni hiipii oksettava rikin katku ja korvissani
vaikeroi vaimea humina, joka kovenee ja muuttuu tunnistettaviksi tuskan
huudoiksi sitä mukaan mitä enemmän alan hahmottaa aistieni virtaa. Nousen
täristen pystyyn ja tajuan seisovani ahtaalla, pyöreällä tasanteella. Katsahdan
sen reunan yli, kohdistaen kaiken keskittymiseni siihen etten horjahtaisi alas.
Edessäni avautuu näky pohjattomaan kuiluun. Se saa minut vetäytymään refleksinomaisesti
taakse päin ja voimaan entistä pahemmin. Aivan kuin tuo pimeyttä huokuva rotko tuijottaisi
minua takaisin, pilkaten minua ihmisen merkitsemättömyyttä alleviivaavalla äärettömyydellään.
Koitan kerätä itseni ja ajatukseni, joten käännyn toiseen
suuntaan. Näen pienen, minuun selin päin istuvan lapsen. Hän leikkii
viattomasti mädäntyneen vuohen ruhon äärellä, nostellen sen sisältä erilaisia, pulleiden
valkoisten toukkien peittämiä elimiä. Hän asettelee ne huolellisesti eteensä.
Ennen kuin ehdin reagoida, kääntää lapsi yläruumiinsa langanlaiha käsi
ojennettuna minuun päin. Hänen silmiensä tilalla on vain tyhjinä ammottavat, katkenneiden
verisuonten ympäröimät silmäkuopat. Epämuodostuneet, mutkalla olevat jalat
pilkottavat hänen päällään olevan mustavalkoraidallisen paidan alta. Sormissaan
hän pitää paksua käärmettä. Suurisuomuinen matelija kieppuu ilmassa sähisten ja
kiemurrellen. Samassa, kun otan hampaitaan esittelevän käärmeen käteeni, se
muuttuu hopeiseksi avaimeksi. Säpsähdän yllättävää muodonmuutosta ja pudotan
sen maahan. Avain kumahtelee kirkonkellon tavoin osuessaan kiviseen lattiaan.
Nostan sen nopeasti lopettaakseni korvia huumaavan jylinän, jonka jälkeen
huomaan lapsen kadonneen. Pohdin mitä tehdä ja suuntaan katseeni eteenpäin. Näkökenttäni
täyttää punaisena hehkuva, jyrkkien kallion seinämien reunustama loputon
autiomaa. Tämän keskellä siintää violetti vuorijonojen siluetti, jonka juurella
kohoaa kolmetoista kiemuraista puunrunkoa. Näen vuorien juurella vaimeana
loistavan hahmon. Vaikka järkeni koittaa taistella vastaan, alistun vaistojeni
tahtoon ja kysymysten virran tulviessa mieleeni, päätän suunnata näkemääni
kohti.
Kävelen punaisista tiilistä kasattua tietä pitkin. Sen
kummallakin puolella on tasaisin välimatkoin isoja tuulimyllyjä, joissa riippuu
tuskissaan kiljuvia ihmisiä. Koitan ensin peittää katseeni, mutta uteliaisuuden
viedessä voiton alan vaivihkaa tarkastella sielujensa perään huutavia naisia,
lapsia ja miehiä. Erotan heidän ihossaan hiiltyneitä laikkuja, verta ja visvaa
vuotavia haavoja sekä reikiä, joista valuu mustaa, tervamaista ainetta. Heidän
ympärillään häärii hyeenanlailla nauravia pieniä pikisilmäisiä, suippohäntäisiä
olentoja. Ne raapivat terävillä kynsillään uhreistaan irti pieniä
lihasuikaleita, joita ne narskuttelevat mädäntyneiden hampaidensa välissä. Vaikka
näky jollain tasolla kiehtookin minua, kadun antautumista tirkistelynhalulleni.
Koitan sivuuttaa näkemäni kauheudet ja olentojen suussa pehmenneestä lihasta
lähtevän litinän, keskittyen edessä häämöttävään päämäärääni.
Yhtäkkiä horisontin peittää jättimäinen, raakalaismaisesti
raakkuva korppiparvi. Sen äänen kuullessaan huomaan tien ympärillä häärivien
olentojen vetäytyvän vikkelästi tuulimyllyjen taa suojaan, uhriensa yltyessä
valittamaan äänekkäämmin. Parven liitäessä ylitseni tunnen kehooni iskeytyvän lukemattomia
pieniä teräviä luisia piikkejä. Kivusta huolimatta seuraan taivaan mustana
massana peittäviä siivekkäitä, osittain kauhistuneena, osittain ihastellen. Erotan
niiden nahkaisena kiiltävät nokat ja ilmaa arvokkaan päättäväisesti myötäilevät
samettisen paksut sulat. Havaitsen itsessäni surumielisyyttä nähdessäni korppien
lentävän suoraan samaan oksettavaa tyhjyyttä kaikuvaan kuiluun, jonka ääreltä aiemmin
heräsin. Lintujen hävittyä jatkan matkaani tiilipolkua pitkin. Jokainen askel
tuottaa tuskaa sillä makaavien terävien ohdakkeiden lävistäessä jalkapohjani. En
voi pysähtyä, enkä kääntyä. Avain kädessäni tuntuu koko ajan painavammalta, mutta
käteni eikä mieleni suostu päästämään siitä irti. Se hankaa kivuliaasti
kämmentäni ja sormiani vasten. Rikkoutuneen ihon alta valuva veri alkaa
hiljalleen peittää avainta, suojakuoren tavoin. En enää tiedä kuinka kauan olen
kävellyt, mutta kuin ihmeen kaupalla, juuri kun tunnen viimeistenkin voimieni
ehtyvän, huomaan olevani vuorten äärellä.
Ne ovat lähempää tarkasteltuna entistäkin majesteettisemmat
ja kutsuvammat. Niitä ympäröi korkea, keihäsmäisistä aidanseipäistä koostuva rauta-aita,
jonka keskellä seisoo on kaksiovinen portti. Aiemmin näkemistäni puunrungoista
kaksitoista huojuu hiiltyneinä, hädin tuskin pystyssä, aidan tällä puolen
tulessa roihuavan yksinäisen kellotapulin juurella. Liekit saavat taivaan
näyttämään verenpunaiselta, valaisten samalla ympäröiviä vuoria. Huomaan niihin
louhitun käytäviä ja parvia, joiden hämärissä varjoissa kyyristelee tuhansia
aiemmin näkemiäni ihmislihaan mieltyneitä olentoja. Niistä lähtevä sihinä tuo
mieleen torakkaparven äänen. Yksi puunrungoista on vahingoittumattomana muista
sivussa aidan takana. Astelen koristeellisen portin eteen. Sen yläpuolella on
kaareva, ränsistynyt kyltti, jonka kehikon sisällä sinnittelevät kirjaimet: K-N
TÄS-- KÄ-, SAA K--KEN T-IV-N H--TTÄÄ. Niiden yllä kyltin reunalla istuu
valkoinen kyyhky. Nostan hitaasti käteni sekä siinä roikkuvan, veren peittämän
avaimen. Se ei sellaisenaan mahtuisi portissa olevaan lukkoon, joten joudun
raastamaan sormillani sen päälle kovettuneen hurmeen pois. Kuivat veren palaset
irtoavat taittuvien kynsieni alla ja avaimen hopeinen pinta alkaa paljastua. Puhdistettuani
sen huolellisesti, työnnän sen jännityksestä ja pelosta täristen syvälle portissa
olevaan avaimenreikään.
III
Hengitän syvään ja käännän avainta. Työnnän porttia
eteenpäin. Sen päästäessä korvia vihlovan, ruosteisen kirskahduksen, lennähtää ylläpuolellani
istuva kyyhky tiehensä. Astun malttamattomana portista sisään. Huomaan eristyksissä
olevan rungon olevan kirsikkapuu, jonka alla kirkkaana loistava mystinen hahmo
seisoo, vaaleanpunaisten lehtien hiljalleen sataessa päällensä. Päästyäni
hahmon luo hohtava kehä sen ympärillä alkaa himmentyä ja erotan hahmon
inhimilliset, naiselliset muodot. Hän on selin minuun päin, joten ojennan
käteni ja koitan koskettaa kullankeltaisten hiuskiharoiden verhoamaa selkää.
Ennen kuin sormenpääni ennättävät koskea hänen ihoaan, hän yllättäen
käännähtää. Vedän käteni nopeasti takaisin. Olemme kasvokkain. Mittailemme
toisiamme hiljaa katseillamme, kuin tanssien. Hänen suuret siniset silmänsä pysyvät
paikoillaan, kun hän hauraan nymfin tavoin kallistelee ääneti kasvojaan
tutkaillessaan ulkomuotoani. Hänen punaiset huulensa nousevat siroon hymyyn, muodostaen
hymykuopat hänen poskilleen. Pieni, vaalea luomi hänen ylähuulensa vasemmalla
puolen rikkoo hänen muuten kovin symmetrisiä kasvojaan. Hymyilen hänelle
takaisin, ihastellen hänen kauneuttaan. On kuin hän olisi kävellyt halki
avaruuden, läpi tähtisumujen ja ajan. Kuin tästä todisteena hänen sileä, norsunluun
valkea iho hehkuu hopeisena vuorien heijastamassa violetissa valossa. Ajalla ei
ole meille enää merkitystä. Olemme hymyillä ja katseilla sanoneet toisillemme
enemmän kuin elinikään mahtuu sanoja. Olemme tavoittaneet oman, yhteisen ikuisuutemme.
Sauman valon ja varjon välissä. Ohikiitävän hetken, joka kuitenkin venyy niin
pitkäksi kuin sille on valmis antautumaan.
Hän kuiskaa minulle nimensä ja kohottaa läpinäkyvään,
silkkiseen kaapuun verhotun kätensä ylöspäin. Käännän pääni sen osoittamaan
suuntaan nähdäkseni tähtien täyttämän taivaan. Ne loistavat väreissä, joita en
tiennyt edes olevan olemassa. Niiden liikkeet saavat aikaan musiikkia, jota en
pelkästään kuule, vaan näen sen myös lävitseni virtaavina valonsäikeinä. Tunnen
kuinka sieluani kuljettava fyysinen kehoni pyrkii muuttumaan toisenlaiseksi
astiaksi. Yhdeksi instrumentiksi lisää loputtomassa orkesterissa, jossa
jokainen soitin on erilainen, mutta täysin samanarvoinen. Kuulen musiikin seassa
kaikkeuteen kätketyt salaisuudet. Salaisuudet, joihin olen koko elämäni etsinyt
vastauksia. Ne ovat olleet aina olemassa ympärilläni etäisenä melodiana,
universumin synnystä kaiken taustalle jääneen kosmisen taustasäteilyn tavoin. Hento
olento vieressäni alkaa liikkua tähtiä kohti, kevyesti kuin lootuksen kukka
virtaavan veden vietävänä, ojentaen kätensä minulle. Olen valmis liittymään
mukaan ympärilläni avautuvaan sinfoniaan ja seuraamaan tapaamaani kosmista
keijua.
Samalla hetkellä, kun kätemme koskettavat, kuulen
yläpuoleltani maata järisyttävän jyrähdyksen. Kuin todellisuuden pohjakangas olisi
revitty peruuttamattomasti auki. Säikähdämme molemmat. Sekunti sitten
taianomaisena hehkunut taivas on yhtäkkiä pikimusta ja sen sylkemät kilometrien
pituiset salamat kurittavat ukkosesta täriseviä vuoria, siellä majaansa pitävien
olentojen kärsiessä yhtenä kuorona. Tunnen kuinka pitelemäni käsi alkaa hajota.
Näen sen liukenevan ympärillämme riehuvaan tuuleen. Nostan katseeni hädissäni,
vain nähdäkseni kumppanini kauhuun hukkuvat kasvot. Hän huutaa silmillään apua,
samalla kun katoaa vähä vähältä myrskyyn. Jokainen uusi silmänräpäys on pelontäytteisempänä
kuin edellinen. Hänen hiuksensa alkavat rapistua ja kirkkaus hänen kasvoillaan
vaihtuu harmaaksi pigmentiksi, joka hajoaa ilmaan kuin palanut tuhka. Koitan pitää
hänestä kiinni, mutta taistelumme on turhaa. Hän yrittää huutaa, mutta selittämättömät
voimat repivät hänen suunsa kappaleiksi ennen kuin ääni ehtii ulos hänen
kurkustaan. Valkuaiset hänen silmissään muuttuvat punaisiksi ja alkavat
halkeilla vuotaen verta. Tunnen kuinka aika menettää taas merkityksensä ja katson
hänen katoamistaan iäisyyden.
Kun hän on täysin poissa, yltyvät ympärilläni riehuvat
ilmiöt kuin riivattuina suurempaan raivoon. Yläpuolellani repaleisena irvistävä
taivas kuoriutuu edelleen auki. Sen sisältä valuu samaa tervamaista kuonaa,
jota näin tulevan ulos tuulimyllyissä roikkuvista ihmisistä. Tuo helvetillinen
myrkky vaeltaa käärmeen lailla läpi edessäni kärsivän maailman, saastuttaen
kaiken koskemansa. Se ruoskii taivaalta pudonneet tähdet kappaleiksi ja peittää
synkkyyteensä myös äsken niin majesteettisen kauniit vuoret. Se tukahduttaa
aiemmin liekehtineen kellotapulin, joka alkaa hiljalleen murentua ja kaatua. En
pysty liikkumaan, kun myrkky päättää lähestyä minua. Suljen silmäni ja tunnen
kuinka saasta ympäröi minut. Se puskee tiensä sisääni suuni kautta, viiltäen ja
raastaen kehoani, vieden minut samalla mukanaan takaisin ulottuvuuteen, josta
se on tullutkin.
IV
Havahdun tuijottamasta itseäni silmiin. Näen valon
välähtävän taustalla ja tajuan seisovani peilikaapin edessä loisteputkivalossa
kylpevässä vessassa. Kuvajaiseni näyttää samaan aikaan hämmentävän vieraalta
sekä absoluuttisen tutulta. Silmiäni ympäröivät edelleen tummat renkaat.
Lommoillaan roikkuvia poskiani peittävät yhä sänki ja juonteet. Kasvoni ovat kauttaaltaan
veren peittämät. Niissä on vastakkaisiin suuntiin risteileviä naarmuja ja
pieniä viiltoja. Hiukseni ovat tahmeat ja suussani maistuu rauta.
Mustavalkoraidalliselle pyjamalleni muodostuu kuvioita, kun leuastani tippuu
sille paksua, tummanpunaista siirappia. Tarkastelen punaruskean kalvon
peittämiä käsiäni. Ranteissani on sinertäviä jälkiä ja niiden ympärillä pystyyn
kovettuneita ihokarvoja. Osassa sormia tunnen kirvelyä veren alettua kuivumaan kipeiden
kynsieni alle. Mieleeni hiipii aavistus, jonka rukoilen olevan kuvitelmaa,
mutta jonka jo tiedän olevan totta. Paniikki iskeytyy minuun hyökyaallon
tavoin. Polveni notkahtavat. Käännyn täristen kohti vessan ovea, harpon
kynnyksen yli ja lähden juoksemaan makuuhuonetta päin. Kaadun eteiskäytävän liukkaalla
lattialla ja iskeydyn polvet edellä puisille lattialaudoille. Tunnen pistävän
vihlaisun salamoivan nivelissäni. Suoristan selkääni ja kampean itseni kivusta
huolimatta ylös. Varjot ympärilläni haparoivat yhtä paljon kuin minäkin. Mieleni
on hukkumassa pakokauhuun, ollen samaan aikaan täysin keskittynyt vain
makuuhuoneeseen pääsemiseen.
Ovella huomaan lähes jäätävän kylmäksi viilentyneen huoneen ja
siellä vallitsevan täydellisen hiljaisuuden toimivan vahvistuksina pelolleni. Astun
peremmälle ja suuntaan suoraan sängyn luo. Ikkunasta kajastava urbaani valo
kehystää sillä esillä olevan asetelman. Asetelman, jonka näkemistä koitan
tuloksetta välttää. Liikkeeni alkavat hidastua ja kehoni liikuttaminen käy
raskaammaksi, kuin raajoihini olisi sidottu painot ja todellisuuden viisarit
kävisivät hitaammin. Jokainen askel, jonka otan kohti sänkyä on edellistä
upottavampi. Päässäni humisee ja korvani täyttyvät sihinästä. Rintakehäni
tuntuu ontolta, kun ilma pakenee keuhkoistani. Vaikka en saa ajatuksistani tai
muististani tolkkua, koitan epätoivoisesti järkeillä tilannetta. Mielessäni
vellova paniikki muuttuu suruksi laskeutuessani sängyn viereen. Ennen pehmeinä
ja untuvaisina syleilleet vuodevaatteet ovat nyt tahmeat ja kosteat. Niiden
välistä pilkottaa vaalea, elottomana hohtava käsi. Hiukan ylempänä, punaiseksi
värjäytyneellä tyynyllä vaeltaa viaton kiharainen aalto kullankeltaisia hiuksia,
joiden toisessa päässä ovat ilmeettömät kasvot. Niillä lepäävät katkenneeseen,
viimeiseen hengenvetoon keskittyneet, pienten verenpisaroiden ja luomen kehystämät
punaiset huulet. Niiden yllä olevat siniset silmät tuijottavat lasittuneina ja tyhjinä
kohti ikkunaa.
Käyn sängylle makaamaan hänen viereen. Otan hänet syliini ja
uppoamme yhdessä hiukan syvemmälle patjaan. Näen seinille kerääntyvistä
varjoista pakkasen ulkona hellittäneen ja lumisateen alkaneen. Seuraan painottoman
tuhkan lailla hiljalleen alas leijailevaa lunta. Ikkunaa vastapäätä oleva
katulamppu loistaa huoneeseen, tarkastellen sitä valvovan silmän tavoin. Kuin
väsyneitä silmäluomia sulkien, se alkaa vähitellen sykähdellä. Huone välähtelee,
kun pimeys ja valo vuorottelevat sen hallinnasta. Lopulta, muistuttaen minua
kaiken vääjäämättömästä katoavaisuudesta, valo antaa periksi. Ympärilläni on
täysin pimeää. Vaikka tunnen varjojen tarkkailevan minua, sydämeni vaimeat
lyönnit kaikuvat korvissani yksinäisinä. Kyyneleet vierivät poskiani pitkin.
Iho silmäluomieni ympärillä ei enää kiristä. Suljen silmäni ja painan sylissäni
olevaa kehoa tiukemmin omaani vasten. Päästän irti itsestäni ja putoan takaisin
ikuisuuteen.
